Leijun syntytarina

Olen aina pitänyt keinumisesta. Keinuessa olo on levollinen ja rauhallinen – ja onhan aikojen saatossa ympäri maailmaa todettu toistuvan keinuvan liikkeen auttavan lasten nukuttamisessa.

Yleisesti 1700- ja 1800-luvuilla käytössä olleen jalaksisen kehdon edeltäjä oli riippuva lapsen vuode. Siinä mielessä Leiju astuukin historiassa askeleen taaksepäin. Aikuisiällä olen toisinaan kaihoten katsonut lasten keinumista, ja joskus olen uskaltautunut itsekin keinahtelemaan. Onhan meille aikuisille tietenkin keinutuolit, puutarhakeinut, riippukeinut ja riippuvat korituolit, mutta koulujen pihoilla yleistyneet hämähäkkikeinut saivat mielikuvitukseni liikkeelle. Puuseppänä aloin pohtia, josko osaisin nikkaroida itselleni laakean ulkokeinun, jonka ripustaisin pitkien vaijereiden varaan korkealle puun oksaan tai kahden puun väliin. Tämä haave odottaa vielä toteutumistaan. Sen sijaan innostuin tekemään koekappaleen sisätiloihin. Olen aina ollut kiinnostunut puutöiden lisäksi myös tekstiilitöistä. Äidiltä perimilläni kangaspuilla kudoin kaksi erillistä räsymattoa, jotka kiinnitin kahdeksankulmaiseen puukehikkoon. Kehikon sidoin köysillä ylempänä olevaan poikkipuuhun, jonka taas ripustin kattoon 360° pyörivään kiinnikkeeseen.

Käytössä olen mieltynyt Leijun moniin ominaisuuksiin. Siinä on mukava istua nojaten köysiin ja mukavuutta lisää tyyny selän takana. Jalat voi pujottaa ristikon kulmissa olevista aukoista ja siten antaa itselleen lattiasta vauhtia. Jos tekee mieli loikoilla, nukahtaakin, voi toiseen reunaan asettaa yhden tyynyn päänaluseksi ja toiseen reunaan tyynyn polvitaipeisiin jalkojen roikkuessa laidan yli tai ojentautuessa kohti kattoa köysiin tukeutuen. Ja siinäpä sitten mieli ja ruumis lepää!